”Sekä Suomen että Tanskan kannattajat ja molemmat joukkueet ansaitsevat eilisistä tapahtumista suuren sulan hattuunsa.”
Ei tässä näin pitänyt käydä. Katselin muutaman kymmenen metrin päästä, kun Tanskan tähti Christian Eriksen taisteli jalkapalloviheriöllä elämästään ensiapuhenkilökunnan ja tanskalaisten kollegoiden tehdessä kaikkensa tilanteessa, jossa koko jalkapalloa seuraavan maailman katseet olivat kohdistuneet heihin. Poikani Vertti istui vieressäni ja pystyin vain komentamaan häntä olemaan katsomatta. Yhtäkkiä Huuhkajien arvokisa-avaus ei tuntunutkaan niin merkittävältä asialta elämässä.
Kolmisen tuntia aiemmin olimme astuneet Vertin kanssa stadionin porteista sisään ja jännittäväksi käsikirjoitettu Lauantai-ilta Parkenilla oli vihdoin edessämme. Puolilleen täytetty stadion täynnä tunnelmaa ja fanien kilpalaulantaa. Suomen ensimmäinen arvokisaottelu ja kaksi vuotta odotettu isä-poikareissu. Jalkapallon täytyy olla elämää suurempaa. Tai näin ainakin jokainen läsnäolija allekirjoittanut mukaan luettuna tuntui ajattelevan ensimmäiset 42 minuuttia. Sillä hetkellä kun Eriksen lyyhistyi suorilta jaloiltaan elottomana lähelle sivurajaa, kaikki muuttui. Välittömästi pystyi näkemään, että jotain on pahasti vialla. Hoitotoimenpiteet aloitettiin nopeasti. Elvytystilanne saatiin suhteellisen pian yleisöltä piiloon, mutta tilanteen vakavuus oli kaikille läsnäolijoille päivän selvää. Tanskan pelaajat lohduttivat toisiaan sekä Eriksenin pelosta suunniltaan olevaa vaimoa.
Lopulta, suhteellisen pitkältä tuntuneiden hetkien kuluttua Eriksen saatiin reagoimaan ja hän tuli vielä tajuihinsakin stadionin nurmella. Häntä lähdettiin viemään sairaalaan ja varsin pian tuli huojentavia viestejä hänen voinnistaan. Tässä vaiheessa tunnelma otti suuren askeleen parempaan ja fanit osoittivat tilannetajunsa. Suomalaiset ilmaisivat äänekkäästi tukensa Eriksenille ja tähän tanskalaiset vastasivat yhtälailla hienolla tavalla. Tätä jatkui käytännössä koko parituntisen tauon ajan. Tunnelma oli jopa astetta korkeammalla kuin ottelun alkupuoliskolla. Sillä hetkellä koin olevani etuoikeutettu, että sain seurata tätä inhimillistä ja lämmintä näytelmää paikanpäällä. Urheilu ei olekaan elämää suurempaa, ei edes jalkapallo.
Huippu-urheilun ja fanikulttuurien sekä intohimoisen kannustamisen hienous piileekin ehkä juuri siinä. Eletään urheilun ja kannattajuuden maailmassa ikään kuin se olisi itse elämää suurempi asia. Ilot, surut, voitot ja tappiot itketään yksin ja yhdessä. Puhutaan elämän ja kuoleman otteluista, kuoleman lohkoista ja niin edelleen. Sitten kun jotain näinkin pysäyttävää tapahtuu, ovat itse urheilijat ja intohimoisimmat kannattajat ensimmäisinä osoittamassa koko henkeä pidättävälle maailmalle, että urheilu on kuitenkin ainoastaan miellyttävä sivulause elämässä, joka itsessään menee tosipaikan tullen heittämällä urheilun edelle. He tekevät sen yleensä vieläpä poikkeuksellisen kauniilla tavalla.
Se, mitä tapahtui Parkenilla jalkapalloyhteisön toimesta, on tapahtunut ennenkin vastaavissa tilanteissa lajista riippumatta. Joka ikinen kerta kun se tapahtuu, surullisista ja pelottavista lähtökohdista huolimatta, se on lohdullista ja upeaa seurattavaa. Sekä Suomen että Tanskan kannattajat ja molemmat joukkueet ansaitsevat lauantauin tapahtumista suuren sulan hattuunsa. Paremmin tilanteeseen ei olisi voinut reagoida.
Suurimmat sankarit löytyvät kuitenkin ensihoitohenkilöstöstä ja tanskalaisista kollegoista, joiden ensiminuuttien ponnistelut ovat ainoa syy siihen, ettei tanskalaisen jalkapalloikonin elämä päättynyt Parkenin nurmelle. Poikani uusi idoli on Christian Eriksen. Kaikki kunnia teille siitä, että hänen idolinsa on hengissä.