Helsingin sanomat on seurannut viime päivinä tiiviisti Vantaalla syntynyttä keskustelua etätyöstä ja sen rajoittamisesta. Kaupunki on säätämässä etätyön tekemistä niin, että työntekijän on vietettävä vähintään puolet työajasta työpaikallaan. Tästä on herännyt keskustelu, johon on linkitetty jopa työterveys ja toivottu lääkärintodistuksia etätyötä suosittelemaan.  Helsingin sanomia lainatakseni ”Moni työntekijä kuitenkin kokee, että toimistolle tuleminen ja työskentely ei sovi heille”. Tämä osoittaa, että etätyön suhteen on ajauduttu mahdollisuuksien sijasta pahemman kerran ongelmien tielle.

On totta, että tutkimuksissa on löydetty tietyt etätyön hyödyt, mutta tällöinkin on kyseessä hybridimalli, jonka Vantaan suunnitelmat edelleen mahdollistaisivat. Työnantajalla tulisi olla suhteellisen paljon sananvaltaa sen suhteen, kuinka työn suorittaminen toteutetaan. Toimistolle tuleminen ja työnteko on aiemmin sopinut työntekijälle, jos työnantaja on näin edellyttänyt. Siinä mielessä keskustelu on ottanut käsittämättömän suunnan. Aidot terveydelliset rajoitteet ovat tietenkin asia erikseen.

Koronapandemia toi yhteiskuntaamme etätyön ja -yhteydet. Näissä on oma potentiaalinsa etenkin kokousteknisesti. Myös matkustustarvetta on saatu hillittyä toimivilla yhteyksillä ja etäkokousrutiineilla. Olen kuitenkin alusta saakka hieman pelännyt, mitä etätyön juurtuminen yhteiskuntaamme tekee pitkällä aikavälillä työhyvinvoinnille, sosiaalisille taidoille ja etenkin työn tekemisen kulttuurille sekä ammattiylpeydelle. Työpaikalle siirtymisestä on tullut vastenmielinen rutiini. Tällä hetkellä tuntuu olevan jo monia ongelmia ja tulevaisuudessa niitä tulee lisää, jos kelkkaa ei saada käännettyä.

Korkeakouluopiskelijoiden terveydentilasta vuonna 2024 tehty KOTT-selvitys paljastaa hämmentäviä lukuja. Huolestuttavimpana näistä on sosiaalisen ahdistuksen yleisyys. Kyselyssä sitä koki noin kolmasosa kaikista opiskelijoista, naisista jopa 40%. Siis käytännössä sosiaalisten tilanteiden pelkoa, jonka osuus on ollut nousussa koronapandemian ja etäopintojen lisääntymisen myötä. Yhtymäkohtaa etätyökeskusteluun ei liene hankala löytää.

Vaikka etätyöskentelyssä ja -opiskelussa on varmasti omat houkuttelevat elementtinsä ja ajoittainen tuottavuushyötykin, tulisi edellä mainittujen lukujen kohdalla todella pysähtyä pohtimaan. Tarvitsemme jatkossakin 250 000 soteammattilaista, palomiehiä, poliiseja, myyjiä, opettajia, palvelualan työntekijöitä ja vaikkapa matkailun ammattilaisia. Mistä löydämme nämä työntekijät, jos ruokimme ajatusta siitä, että toimistolle tulemisen ja työn tekemisen ei tarvitse sopia työntekijöille.

Tilanne hankaloituu entisestään, jos istutamme sosiaalisten tilanteiden ahdistuksen kolmasosaan kansalaisista jo opiskeluvaiheessa. Sosiaalinen kyvykkyys ja taito toimia erilaisten ihmisten kanssa erilaisissa tilanteissa on menestymisen edellytys useimmilla työelämän alueilla ja elämässä yleensä.

Työnteko onnistui työpaikoilla ennen koronaa. Miksi se ei onnistuisi pandemian jälkeen? Luonnollisesti työnantajilla tulee olla tarjota tilat, jotka mahdollistavat tehokkaan työsuorituksen. Jotenkin kuitenkin toivon, ettei etätyöstä muodostuisi jonkinlainen subjektiivinen oikeus ja itseisarvo. Sosiaalinen ahdistus ei tästä maailmasta eristäytymällä vähene. Elämä on aikalailla väritöntä ilman ihmiskontakteja.