Viime perjantai-iltana 15.12. sain Helsinkiin puhelun Rovaniemen terveyskeskuksesta. Muutaman kuukauden sairastellut isäni oli mennyt osastolla huonompaan kuntoon. Hoitajan antaman arvion perusteella päätimme vaimoni Kirsin kanssa lähteä ajamaan suoraan Rovaniemelle. Lauantaiaamuksi ehdimmekin terveyskeskukseen yhdessä Kirsin ja pikkusiskoni Venlan kanssa. Tapasimme isän voipuneena, mutta hyväntuulisena ja vietimme mukavan juttutuokion isän väläytellessä jopa omaa ilkikurista huumoriaan. Sovimme vielä tapaamisesta sunnuntaiaamuna ennen kotimatkaa.

Tuota tapaamista ei koskaan tullut. Aamulla samainen hoitaja soitti jälleen ja kertoi isän menehtyneen aamupalan jälkeen. Suuri kiitos tälle ammattitaitoiselle hoitajalle, joka vainusi tilanteen kehittymisen ja omalta osaltaan varmisti lapsille mahdollisuuden tavata isänsä sekä kokea vielä yhden hyvähenkisen hetken yhdessä. Hänen ansiostaan poismenosta jäi jollakin tavalla levollinen ja lämmin olo. Onneksi saimme tilaisuuden kiittää myös henkilökohtaisesti.

Isäni Juha Aarne Sakari Väyrynen kuoli 77 vuoden iässä nopeasti edenneeseen sairauteen 17.12.2023. Hän oli eläköitynyt korva-nenä- ja kurkkutautien ylilääkäri, isä ja nelinkertainen isoisä. Hän oli pidetty kliinikko sekä potilaiden että henkilökunnan joukossa. Kovaääninen mies oli kuin kotonaan erityisesti korvapotilaiden seurassa. Hän jatkoi eläköitymisen jälkeen vielä useamman vuoden työskentelyä vanhojen tuttujen potilaiden parissa. Intohimoja matkan varrella riitti, mutta se mikä kantoi läpi elämän, oli lukeminen. Oli hankala löytää kirjaa, mitä isä ei olisi lukenut tai mikä häntä ei kiinnostaisi. Tuo lukemisen määrä heijastui väistämättä myös loistavaan yleissivistyksen tasoon, välillä jopa hieman ärsyttävissä määrin.

Isän huumorintaju ja omituiset sanonnat (etenkin korttipelien yhteydessä) jäävät elämään ja ovat osittain tarttuneet myös minuun sekä Venlaan. Lapsuuden kala- ja metsästysreissut, lukemattomat perhelomat ja keskustelut erilaisista lentokonetyypeistä ovat pyörineet viime päivinä mielessäni. Englannin liigan lauantait ja etenkin Meksikon 1986 MM-kisat ovat muistoja, jotka linkittyvät läheisesti nimenomaan isään. Meksikon kisojen aikaan lähetimme äidin nukkumaan ja hiippailimme keittiöstä voileipävuoren kanssa olohuoneen sohvalle katsomaan Diego Maradonan taikatemppuja yöt läpeensä. Tuolta ajalta on peruja vankkumaton jalkapalloinnostukseni.

Isän squash-harrastus vei minutkin lajin pariin. Innostuin välittömästi ja sain koko urani ajan maksimaalisen tuen kotijoukoilta. Tästä olen aina ollut avoimen kiitollinen. Lajin kautta loin elinikäisten ystävien joukon ja sain itseluottamusta myöhempiin elämän vaiheisiin. Isä oli siis ratkaisevassa roolissa myös tämän lajirakkauden synnyssä. Kuinka ollakaan, myös Venla pelasi itsensä juniorimaajoukkueeseen jatkaen isämme istuttamaa lajiperinnettä.

Tärkeimmät eväät, mitä häneltä omalle polulleni sain, ovat huumorintaju, oppimisenjano sekä lähtökohtainen hyväntahtoisuus. Luultavasti myös maltillinen saituus. Virheetön isä ei missään nimessä ollut, sitä kukaan ei pyytänyt tai odottanutkaan. Hyväntahtoisuus ei koskaan kuitenkaan kaikonnut tekemisistä. Hän oli viimeiseen saakka oma itsensä. Kun katson tai kuuntelen Venlaa, näen usein varsin paljon isää. Ennen kaikkea pikkusiskoani seuratessani vakuutun kerta toisensa jälkeen siitä, että isä onnistui täydellisesti siinä kaikkein tärkeimmässä. Hän teki tehtävänsä ja paljon enemmän.

Kun eilen aamulla kävimme isän hyvästelemässä, lähdimme Kirsin kanssa ajelemaan kohti Muuramea. Heti pimeän tulosta aina Keski-Suomeen saakka matkaamme valaisivat mitä upeimmat revontulet. Ehdimme juuri tuumailla isän valaisevan meille reitin kotiin, kun puhelimeen kilahti viesti Venlalta. Siinä oli upea kuva Rovaniemen revontulista ja sydämin koristeltu teksti: ”Iskä sanoo heipat”.