Koko kesän jatkunut rasismikeskustelu saapui vihdoin päätökseensä hallituksen sekä ministerien Purra ja Rydman saadessa eduskunnan luottamuksen tämän päivän äänestyksessä. Alkuviikosta annettiin aiheen tiimoilta hallituksen tiedonanto. Sen jatkeeksi käytiin suhteellisen polveileva ja ajoittain lupaavakin keskustelu, jonka suurin osa salista tuntui ottavan vakavissaan.
Tiedonannosta ja rasismista on sanottu varmasti jo tämän keskustelun osalta kaikki oleellinen, joten on hankala tuoda lisäarvoa uusilla kananotoilla. Rasismin, syrjinnän ja eduskuntasalin puheissa vilahdelleen poliittisen väkivallan tuomitsen luonnollisesti poikkeuksetta. Näistä ei tässä sen enempää. Muutaman keskustelun loppuvaiheen erinomaisen puheenvuoron innoittamana otankin hieman toisenlaisen tulokulman.
Kesän keskustelussa ja osittain salissakin tuntui olevan hankala löytää yhteisymmärrystä sille, kuka on rasisti, mikä on rasismia ja milloin tehdyt rikkeet tulee antaa anteeksi. Edellytettiin myös pyytämään anteeksi ”oikealla tavalla”. Ehkäpä osana ongelmaa onkin ollut politiikan helmasynti, liian intensiivinen keskittyminen muiden tekemisiin ja näiden tekemisten arviointi sekä arvostelu. Pyritään analysoimaan toisten tekoja ja sanoja sen olettamuksen pohjalta, että oma toiminta on virheetöntä. Korrektia käytöstä, huomioonottamista ja ymmärrystä odotetaan vastapuolelta, vaikka sitä kuluisi odottaa ensisijaisesti itseltään. Se olisi kuitenkin helpoin, sekä arvostetuin tie. Todettakoon, että tämä tuppaa unohtumaan aika ajoin itse kultakin, itseltäni, oikealta, vasemmalta, keskeltä ja myös medialta.
Olen toiminut kirurgina reilu kymmenen vuotta. Ylivoimaisesti parhaan palautteeni sain usean vuoden viiveellä iäkkäältä rouvalta, jonka miestä olin tuoreena erikoislääkärinä hoitanut. En ollut pystynyt häntä auttamaan ja mies oli menehtynyt hoidossani. Positiivinen palaute tuli siitä, kuinka ilmoitin kuolemasta rouvalle keskellä yötä, annoin aikaa, kuuntelin ja osoitin empatiaa juuri leskeksi jääneelle naiselle. Hänelle oli yllättäen jäänyt päällimmäiseksi mielikuvaksi turvallisuuden tunne tuosta elämänsä surullisimmasta yöstä. Kyseessä on edelleen yksi suurimmista ammatillisista onnistumisistani. Rehellisyyden nimissä toki todettakoon, että olen vastaavissa tilanteissa myös karkeasti epäonnistunut ja oppimista on edelleen, vaikka tiedän mitä tavoitella.
Tuolla hetkellä, kun palautteen pari vuotta sitten sain, ymmärsin sosiaalisten kykyjen, inhimillisyyden ja myötäelämisen taidon olevan ehkäpä kirurgin tärkeimmät ominaisuudet. Kyky olla ihminen ihmiselle. Samoilla ominaisuuksilla pärjää poliisina, palomiehenä, kaupan kassana, opettajana, ihmisenä yleensä ja myös poliitikkona. Ideaalimaailmassa meidän ei siis edes tarvitsisi määrittää rasismin tunnuspiirteitä, jos vain osaisimme kaikissa tilanteissa kohdata ihmiset ihmisinä, kunnioittaen, huomioiden ja tarvittaessa myötäeläen.
Jos tähän pääsee kaikissa kohtaamisissa rodusta, ihonväristä, sosiaalisesta statuksesta, seksuaalisesta suuntautumisesta, uskonnosta, poliittisesta taustasta tai mistä tahansa muusta tunnuspiirteestä huolimatta, menettävät kaikki nuo tunnuspiirteet merkityksensä eriarvoistavina tekijöinä. Samalla häviää tarve arvioida toisen yksilön tai ihmisryhmän rasistisia piirteitä tai rasismin määritelmää yleisemminkään. Myöskään anteeksipyynnön eri tasoja syrjinnän yhteydessä ei ole sen jälkeen tarve pohtia.
Emme elä ideaalimaailmassa, eivätkä ongelmat tähän blogiin tietenkään lopu. Tietyt pelisäännöt vaaditaan ja keskustelun sekä tekojen tarve on ilmeinen. Jatkossa ylilyönneille, rasismille tai eriarvoistavalle käytökselle ei tule antaa tilaa.
Välillä vain tulee vaikutelma, että keskitymme arvioimaan ainoastaan muiden arvoja, käyttäytymistä tai tekoja, vaikka olisi tarpeen harrastaa myös itsetutkiskelua. Puhun tässä edelleen niin itsestäni, poliitikoista, hallituksesta, oppositiosta, mediasta kuin aikuistuvasta teinistäkin. Jos itse kukin pysähtyy aika ajoin hetkeksi tätä miettimään, on ensimmäinen ratkaisun avain löytynyt.
Muistetaan olla kaikissa tilanteissa ihmisiä ihmisille. Edes poliittinen vastustaja ei ole vihollinen. Hän on kollega, yhteiskunnallinen kanssakulkija ja tärkeä yhteistyötaho, jonka kanssa yritämme päästä rakentavan keskustelun hengessä usein hieman eri reittiä yhteiseen määränpäähän. Edessä on työntäyteinen syksy sekä erittäin hankalia ja tervetulluttakin poliittista debattia aiheuttavia kokonaisuuksia. Lupaan pyrkiä osaltani siihen, että joulun tullessa elämme jälleen rahtusen verran inhimillisemmän keskustelukulttuurin yhteiskunnassa.