PISA-tulosten heikkeneminen on kuohuttanut laajalti viimeiset päivät. Opposition kyselytunnilla torstaina ei juuri muusta puhuttukaan. Kun katsoo tulosten suuntaa ja etenkin heikkenemisvauhtia, voi todeta huolen olevan perusteltu. Syöksykierteessä ei vielä sentään olla ja OECD:n keskiarvo ylittyy edelleen niin luku- ja laskutaidossa kuin luonnontieteissäkin. Ei Suomi enää kuitenkaan ole mikään perusopetuksen onnela, johon tultaisiin ihmettelemään suvereenia koululaitosta maailman laidalla.

Syiden ja pikaratkaisujen etsiminen alkoi välittömästi. Aivan kuten vaikkapa terveydenhuollon ongelmissa, myös oppimistulosten suhteen yhteiskunnallisessa keskustelussa tuntuu olevan suuri houkutus kaivaa taikarasiasta yksittäinen hopealuoti korjaamaan ongelmaa. Nyt tuo hopealuoti tuntuisi tulevan känykkäkiellon muodossa, mikä kieltämättä voisi olla ensimmäinen askel kohti laajempia korjaustoimia. Vaikka perusopetuksen ongelmat ovat paljon moninaisemmat, ei kännyköiden ja älylaitteiden mukanaan tuoma yhteiskunnan kiivassyklisyys ainakaan tilannetta helpota.

Digitalisaatio on kiistattomista mahdollisuuksistaan huolimatta myös uhka lasten ja nuorten oppimisen edellytyksille. Älylaitteista, etenkin kännyköistä on tullut rengin sijaan isäntä monen nuoren elämään ja osittain myös oppitunneille. Vastuuta tilanteesta tai vaadittavista toimenpiteistä ei voi sysätä pelkästään koululaitoksen niskaan. Perheillä ja kotikasvatuksella on luonnollisesti ratkaiseva merkitys lasten ja nuorten asenteisiin, toimintatapoihin sekä arvomaailmaan. On kuitenkin ymmärrettävää, että PISA-tulokset ohjaavat keskustelua koulumaailman suuntaan.

Uskon vahvasti, että toimiva digitaalinen maailma on tulevaisuudessa elinehto modernille ja elinvoimaiselle yhteiskunnalle. Vaikkapa sotesektorille se on nykyisellä palvelutarpeen kasvuvauhdilla jopa elämän ja kuoleman kysymys. Digitalisaation asemaa ja mahdollisuuksia siis kukaan tuskin enää kiistää. Jonkinlainen vauhtisokeus on kuitenkin iskenyt yhteiskuntaan ja tämän suhteen haastavin ongelma on pesiytynyt nuorisoon aiheuttaen sudenkuoppia useammallekin rintamalle. Yksi ongelma on se, että digisukupolvella ei ole vertailukohtaa vanhaan. He eivät voi nähdä murrosvaiheen uhkia, jos eivät ole läpikäyneet muutosta.

Opiskelu ja etenkin oppiminen edellyttävät pitkäjänteisyyttä. Nopeasyklisen ja digitaalisen älylaitemaailman vaatimuksiin se ominaisuus ei sisälly ja tämä tosiasia heittää haasteen nykypäivänä sekä perheille että kouluun. On tosiasioiden väistelyä väittää, etteivät keskittymisongelmat ja lyhytjänteisyys liittyisi osittain juuri nopeaan digimurrokseen. Huomaan myös itsessäni vuosien varrella tapahtuneen muutoksen. Pelkästään lehden lukeminen ilman alituista puhelimen näpräämistä vaatii ponnistelua ja elämään on pesiytynyt tietty rauhaton syventyvää keskittymistä häiritsevä tekijä. Lapsilla ja nuorilla on luonnollisesti havaittavissa sama vaikutus.

Yksi koulupäivän peruselementti voisi olla kännykästä irtaantuminen, välitunnit mukaanlukien. Myös opetusmetodeja tulee pohtia kokonaisuutena. Digitaaliset työkalut ovat luonnollisesti pysyvä osa nykyaikaista oppimisympäristöä. Niistä ei pidä luopua, mutta näissä on sudenkuoppansa jos digimaailmaan lähdetään laput silmillä vailla kritiikkiä. Muuttunut maailma tulee ymmärtää yhtälailla uhkineen kuin mahdollisuuksineen. Lapsille ja nuorille tulee nykypäivänä aktiivisesti opettaa ja antaa eväitä pitkäjänteisyyteen. Digimaailmaan he kyllä juurtuvat ilman ylimääräistä kannustusta.

Lukemisen taito (ei pelkkä lukutaito) vaatii kykyä pysähtyä, syventyä ja keskittyä. Näitä mahdollisuuksia tulee koulupäiväänkin tarjota. Kynää ja ruutuvihkoa marginaaleineen ei kannata unohtaa. Kotitehtävistä voisi painottaa huomattavasti nykyistä enemmän lukuvelvoitteita. Tämän toteutumisessa tulisi vastuuttaa myös vanhempia, koulun niskaan kun koko kasvatusprosessia ei voi kaataa.

Vanhemmilla on muutenkin suuri vaikutus asenneilmapiirin suhteen, sillä esimerkillä on valtava voima. Kännykkäkielto on paljon vakuuttavampi jos sitä annettaessa ei itse näprää älylaitteita. Keskustelutaidon alkeet opitaan kotona. Kiinteä osa keskustelua on myös kyky kuunnella ja olla läsnä tilanteessa. Käsiin liimattu älylaite ei ei anna läsnäolevaa kuvaa vaikka siinä kuinka yrittäisi rytmikkäästi ynähdellä oikeilla hetkillä. Kortti- ja lautapelit sosiaalisine kontakteineen voivat olla osa arki-iltoja yhtä hyvin kuin TikTok tai tietokone.

Digitalisaatio on tullut jäädäkseen. Sitä ei pidä pelätä ja saatavissa olevat edut kannattaa hyödyntää. Samalla kuitenkin tulee ymmärtää, että nyky-yhteiskunta rakentuu entistä enemmän elementeistä, jotka eivät automaattisesti tue pitkäjänteisyyttä tai siitä palkitse. Siksi tähän tulee kiinnittää huomiota kaikilla yhteiskunnan portailla etenkin lasten ja nuorten suhteen. Pysähtyminen, rauhoittuminen ja keskittyminen tulee nykypäivänä opettaa. Se on ainoa tapa, jolla kaikista arvokkain oppimisen rakennuspalikka eli pitkäjänteisyys saadaan saadaan istutettua kehittyvään mieleen tässä alati laajenevassa digiuniversumissa.